Näyttely esittelee Mäntsälässä sijaitsevan Ylikartanon historiaa. Mäntsälän Nummisten kartanoalue alkoi muovautua vuonna 1608 Kuningas Kaarle IX myönnettyä läänityksiä ratsumestari Henrik Wreden leskelle Gertrud von Ungernille. 1640-luvulla Nummisiin perustettiin Frugård eli Alikartano. 1700-luvun lopulla perinnönjaon yhteydessä Alikartano siirtyi Adolf Gustaf Nordenskiöldille, jonka veli Anders Johan Nordenskiöld perusti perinnöksi saamilleen maille Andersbergin eli Ylikartanon.

Tehtailija Emil Aaltonen osti Ylikartanon vuonna 1917. Kartanon pinta-ala oli 2300 hehtaaria. Kartanon hankintaan johti Aaltosen halu turvata Tampereen kenkätehtaan työntekijöiden elintarvikkeiden saanti sekä kiinnostus kehittää suomalaista maataloutta. Emil Aaltonen rakennutti kartanolle mm. tiilitehtaan, sikalan, kapearaiteisen rautatien ja salaojitti vuoteen 1938 mennessä kaikki kartanon pellot. Työntekijöitä sivutilat mukaan lukien oli 100 henkeä. Lypsykarjaa oli 250 ja hevosia 60.

Vuonna 1945 astui voimaan maanhankintalaki, jonka turvin lunastettiin karjalaissiirtolaisille maata asutettavaksi. Kartanon kokonaisalaksi jäi 248 hehtaaria ja suurmaatalouden aika Ylikartanossa oli ohi. Syyskuussa vuonna 1949 Ylikartano siirtyi seuraavalle sukupolvelle, Saimi ja Jooseppi Mustakallion haltuun.

Emil Aaltonen suurmaatalouden harjoittajana 1917-1949 -näyttelyssä kävijä tutustuu kartanon elämään kuvien ja esineiden välityksellä. Pienoismalli kartanoalueesta tarjoaa mahdollisuuden perehtyä kartanoon sellaisena kuin se Emil Aaltosen aikana oli. Lisäksi lyhyen elokuvatallenteen välityksellä on mahdollisuus nauttia matkasta Tampereella vuonna 1922 pidetyn Suomen XII Yleisen maatalousnäyttelyn tunnelmiin.

Minä olin tullut vakaumukselliseksi työnantajaksi, mutta en suutariksi. En pitänyt kenkien valmistamista elämäntehtävänäni. Kun lesti ja pikilanka olivat illalla syrjässä, suunnittelin, miten kasvattaisin maatilkkuni tilaksi ja lehmäni karjaksi. Tilan ostaminen oli minun ylin haaveeni ja sitä varten tahdoin ansaita varoja.

Näin kertoo muisteluksissaan tehtailija Emil Aaltonen uransa alkuvaiheista Hattulassa. Tavoitteena oli siis maanviljelijän ura teollisuustyön tarjotessa välineen hankkia tarvittava alkupääoma.

Vuonna 1914 Emil Aaltonen hankki omistukseensa Ketaran tilan tohtori Karl Gustaf Idmanilta ja tämän vaimolta Jenny Idmanilta. Tila sijaitsi Näsijärven Aitolahteen pistävällä niemellä. Kokonaispinta-ala oli n. 200 hehtaaria, josta metsää oli n. 174 hehtaaria. Pian Aaltonen joutui kuitenkin toteamaan että Ketaran tila ei kyennyt vastaaman siihen elintarvikepulaan, joka Tampereella 1910-luvun lopulla vallitsi. Emil Aaltonen ryhtyi etsimään suurempaa maatilaa parantaakseen mahdollisuuksiaan turvata riittävästi elintarvikkeita työntekijöilleen. Ratkaisun löytymistä Aaltonen kuvaili muistelmissaan seuraavasti: Pian ilmaantui sopiva kartanokin, Andersberg, Mäntsälän Nummisissa. Se oli tarpeeksi suuri, pinta-ala n.3000 hehtaaria. Se oli vuosisadat ollut vanhojen suomalaisten sivistyssukujen omistama, sitä olivat hallinneet Wredet, Nordensköldit ja nyt viimeksi Qvantenit, joitten sukuhauta kartanon puistossa kauniilla metsäisellä kukkulalla jää jälkipolville kertomaan tästä suomalaisen suurviljelyksen ensimmäisestä aikakaudesta. Ketaran tilan Aaltonen myi 13.1.1918 kenkätehtailija Väinö Hyppöselle.

Ylikartanon kehitykseen jätti merkittävän kädenjälkensä von Qvanten -suvun aikakausi. Vuonna 1854 kartanon osti Karl William von Qvanten, joka oli palvellut Venäjän armeijassa ja sittemmin mm. Tammisaaren postimestarina. Vuonna 1861 kartano siirtyi Hugo von Qvantenille, joka uudisti voimakkaasti kartanon maa- ja karjataloutta. Kartanon alueelle rakennettiin mm. navetta, talli, meijeri, sähkölaitos, tiilitehdas, saha ja viinanpolttimo. Päärakennukseen lisättiin toinen kerros ja samalla rakennettiin sisäänkäynnin yhteyteen neliön muotoinen keskirisaliitti, jonka toisessa kerroksessa oli terassi. 1900-luvun alussa keskirisaliitti rakennettiin uudelleen jolloin se sai nykyisen muotonsa.

Puutarhaa kehitettiin myös ja kartanon päärakennuksen läheisyyteen rakennettiin keilarata, huvimaja ja romantiikan virtauksiin liittyvä rauniorakennelma. Lisäksi hän perusti Tikkaron ja Mattilan sivutilat. Vuonna 1890 kartanon maille rakennettiin kansakoulu. Myös Nummisten ensimmäinen kauppa rakennettiin kartanon maille, sahan ja kansakoulun väliin. Hugo van Qvanten oli toimelias mies, joka näki velvollisuutenaan myös rakentaa ja kehittää kartanon lisäksi siitä toimeentulonsa saavaa yhteisöä.

Ylikartanon kauppakirja laadittiin kahdessa osassa. Kartanon silloiset omistajat; pankinjohtaja Anders Wiksten ja professori Georg von Wendt myivät ensin kartanon metsät elokuussa vuonna 1917 laaditulla kauppakirjalla 500.000 markan hintaan. Kartanon muista maista rakennuksineen ja irtaimistoineen laadittiin kauppakirja 3.9.1917 ja kauppahinnaksi oli sovittu 2.200.000 markkaa. Kartanon pinta-ala oli tuolloin 2900 ha.

Aaltosen isännyys jäi alkuvaiheessa lyhyeksi, sillä keväällä 1918 kansalaissodan myrskyissä Ylikartano ajautui punaisten haltuun. Kansalaissodan päättymisen jälkeistä tilannetta Aaltonen muisteli seuraavasti: Maanviljelyshaluni oli syntynyt uudestaan: tällä kertaa näin tällä avaralla tilalla sen suunnattomassa sekamelskassa ja epätarkoituksenmukaisuudessa teollisten järjestelyjen ja koneellistuttamisen mahdollisuudet. Lopputulos tästä mietiskelystä oli, kun olin jo Ketaran myynyt, että minä rupesin Ylikartanossa kokeilemaan maatalouden, sanotaan nyt vaikka, rationalisoimista. Se kai onkin minun viimeinen omakohtainen kokeeni ja se on vieläkin aivan kesken.

Maataloudesta muodostui Aaltoselle henkireikä, joka antoi taukoja teollisuustyön lomaan. 1920-luvulla hän kirjoitti seuraavasti: Tämä maanviljelyshomma onkin minulle ollut hyvin terveellistä ja opettavaista… kun lähtee sinne maalle katselemaan ja ihailemaan sitä luonnon suurta mekaanista työtä ja toimintaa, niin kyllä sitä silloin unhoittaa oman väsymyksensä ja huolensa. Kun siellä havaitsee itsekin kuuluvansa vaikka vain pienen pienenä osasena siinä luomakunnan äärettömän moninaisessa valtavassa konepajassa. Toiseksi näin sitä on oppinut käytännössä havaitsemaan ettei ne maalaisväestön ja kaupunkilaisten edut olekaan niin vastakkaiset ja ristiriidassa keskenään kuten sitä usein halutaan selittää, vaan kyllä ne sittenkin kummankin väestöryhmän edut ovat yhteisiä.

Aaltosen mielestä vastakkainasettelu teollisuustyöväen ja maatalousväen välillä oli siis keinotekoinen. Maatilan rengillä ja tehtaan ompelijalla oli yhteinen tavoite: yhteiskunnan rakentaminen. Jokaisella oli oma sosiaalinen velvollisuutensa ja vastuunsa, niin tehtaan johtajalla, kartanon isännällä kuin tehtaan tai kartanon työntekijällä. Ja olivathan molemmat ryhmittymät myös riippuvaisia toisistaan; maatalous tuotti ravintoa, teollisuus välineitä.

Maatalouden harjoittamiseen Emil Aaltonen perehtyi huolellisesti. Eräänlaisena lopputuloksena voidaan pitää hänen 1930-luvulla luomaansa ohjeistoa Ylikartanon hoidosta, jossa sävynä on isällinen ohjeistus sekä nöyryys luonnon ja luojan edessä:

Olen nuoresta asti suurella hartaudella seurannut maanviljelystä ja siihen kuuluvaa työskentelyä ja olen ollut tilaisuudessa näkemään ja tekemään havaintoja hyvin erilaisista maanviljelystyö- ja menettelytavoista. Olen myöskin saanut nähdä näiden eri menettelytapojen seuraamukset ja tulokset. Näiden kokemusteni perusteella rohkenen esittää ne menetelmät ja työtavat, joita Ylikartanon hoidossa maanviljelyksessä ja taloudessa hartaasi toivon varteen otettavan:

Kaikki siemenvilja on lajiteltava vähintään kahteen tai useampaankin kertaan niin että heikot ja itämättömät siemenet tulevat pois. Kaikista siemenistä on tehtävä itävyyskoe siksi ajoissa, että on mahdollisuus hankkia uutta siementä, jos aiottu siemen osoittautuu siksi heikoksi, että sitä ei voida kylvää.

Pellon kevätmuokkaus
Maanviljelijän tärkein tehtävä keväällä on valita aika, jolloin pelto on sopiva kevätmuokkauksen toimittamiseen. Maa ei saa olla liian märkä eikä myöskään niin syvältä kuiva, ettei pohjakosteus jaksaisi nousta tarpeeksi lähelle maanpintaa, josta siemen voisi saada sen kosteuden, minkä se tarvitsee itääkseen. Kevätkylvömaat on saatava mahdollisimman hienoksi ja tasaiseksi, varsinkin ne maat, mihin kylvetään heinä ja samalla suojavilja sekä juurikasvimaat. Nämä maat on sopivaa lataa käyttäen ajettava pitkin ja poikin siksi kunnes maa on aivan tasainen ja pintamulta siksi hieno, että se estää maan syvemmissä kerroksissa löytyvän kevätkosteuden haihtumisen ilmaan, vaan pidättää sen ja sitoo itseensä niin, että siinä jokainen itävä siemen itää.

Sadon korjuu
Jos toukotyöt ovat tärkeät, niin on myöskin sadon korjuu. Aika on siinäkin kaikkein tärkein, varsinkin leikkuuaika. Jos sato on laitettu hyvin seipäille, niin siinä se säilyy, vaikka se siinä joutuisi vähän kauemminkin olemaan. Mutta seipäät on tehtävä alta hyvin auki, ja päältä siksi hyvin luiskasti, että siitä sadevesi juoksee pois, eikä myöskään irtonaisia tukkoja saa jättää seipään päälle, jotka sitten ensimmäinen tuuli pudottaa maahan. Sato on huolellisesti leikattava niin, että joka korsi tulee katkaistua. Jos vilja on laossa, on se leikattava eli ajettava vastalakoon. Pahimmat lakopaikat, joita ei voi ollenkaan koneella ajaa, on leikattava viikatteella tai sirpillä. Rehuhäkit on saatava sellaiseen kuntoon, ettei niistä kuletettava tavara tipu pitkin teitä.

Hevosten hoito
Hevonen on nöyrä sekä uskollinen ihmisen palvelija ja auttaja. Siitä syystä ihmisen velvollisuus on myöskin vastapalvelukseksi hoitaa hevosta hyvin ja huolellisesti. Hevosta ei saa kiskoa eikä kiroten repiä ohjaksista. Hevoselle ei saa koskaan antaa liikaa ruokaa yhdellä kerralla, ainoastaan se määrä, minkä hevonen syö. Juomavedestä on myös huolehdittava niin, että hevosella on aina puhdas ja raitis vesi saatavissa. Talli on pidettävä puhtaana ja kuivana. Lanta on vähintään kerran päivässä luotava lantalaan. On pidettävä huoli siitä, että kaikki virtsa imeytyy kuivikkeisiin. Hevosten terveydestä on pidettävä huoli. On katsottava, etteivät valjaat eivätkä ajopelit epämukavuudellaan vahingoita eikä tarpeettomasti rasita hevosta. Sääli hevosta. Hoida sitä rakkaudella, sillä jo vanhan ajan jalot, hurskaat ja viisaatkin kirjoittivat, että ihminen saa eläimetkin puolustajakseen tai syyttäjäkseen silloin, kun hänet tekojensa jälkeen tuomitaan.

Ylikartanon tulevaisuutta suunnitellessaan Emil Aaltonen käytti hyväkseen alan asiantuntijoiden apua ja perehtyi itse maataloutta käsittelevään kirjallisuuteen. Kuten perustaessaan kenkätehdasta, hän nytkin yritti itse perehtyä asioihin mahdollisimman paljon. Tästä syystä ei ehkä olekaan yllätys, että Aaltosen ohjeita lukiessa on kuin selailisi vuonna 1929 ilmestyneen Maa ja Metsä –julkaisun sivuja:

Maatalousliike on kuitenkin ikään kuin elimellinen kokonaisuus, jonka eri puolet ovat vuorovaikutuksessa keskenään, joten vain kehittämällä maatalouden eri puolia sopusuhtaisesti, luontoiset ja taloudelliset edellytykset huomioon ottaen, saavutetaan hyviä taloudellisia tuloksia…Maatalous- ja teollisuustuotannon välinen vertailu on omiaan selvittämään maataloustuotannon johtajalle asettamia suuria vaatimuksia. Teollisuudessa tuotanto on mekaanista ja ihminen hallitsee sitä aikaan, paikkaan ja hintasuhteisiin nähden paljon suuremmassa määrässä kuin maatalouden elimellistä tuotantoa, jota ei sanottavasti voida jouduttaa ja joka on sidottu maahan. Maatalouden tuoton suuruus on vielä riippuvainen tekijöistä, joita ihminen ei voi muuta kuin osaksi hallita, jonka vuoksi ennakkolaskelmien teko maataloudessa on vaikeata. Teollisuudessa tuotanto voidaan keskittää verraten pienelle alalle ja sään vaihteluilta suojaan. Maataloustuotannossa taas on työskenneltävä ulkona, pelloilla, niityillä, laidunmailla ja metsissä.

Emil Aaltonen kehitti kartanoa hyvin käytännönläheisestä näkökulmasta. Hänelle kartanolla ei ollut suurtakaan edustuksellista merkitystä. Kartanossa ei järjestetty juhlallisia vastaanottoja eikä Aaltonen Mäntsälässä ollut sen näkyvämpi henkilö kuin Tampereellakaan. Metsästysretkiä kuitenkin harvakseltaan järjestettiin. Isännän ominaisuudessa oli Emil Aaltonenkin mukana, tosin hänen mielestään päätarkoituksena oli nauttia retkeilystä metsässä, ei niinkään suuren saalismäärän pyytäminen. Metsästysseurueeseen kuuluivat usein mm. vuorineuvokset Antti Antero Nokialta ja K. A. Paloheimo Järvenpäästä, professori Richard Faltin Helsingistä ja tehtailija Kalle Alastalo Pirkkalasta, kapellimestari Armas Järnefelt, varatuomari Lauri J. Kivekäs, johtajat Jooseppi Mustakallio ja Heikki Keipi sekä insinööri Otto Helminen. Oppaana metsästysretkillä toimi tilanhoitaja.

Talvi- ja jatkosota vaikuttivat Ylikartanon toimintaan voimakkaasti. Miespuolinen työväki lähti sotaan ja osa kartanon ajoneuvoista ja hevosista otettiin armeijan käyttöön. Kartanolle sijoitettiin myös jonkin verran sotaevakkoja Helsingistä ja Karjalasta. Sodan vuosina Aaltonen kävi kartanolla usein, miltei joka viikonloppu.

Varsinainen isku kohtasi kartanoa kuitenkin vasta sodan jälkeen. Vuoden 1945 toukokuussa astui voimaan maanhankintalaki, jonka turvin lunastettiin karjalaissiirtolaisille maata asutettavaksi. Maahankintalaki aiheutti erityisesti suurmaanomistajissa kahdenlaista mielipidettä. Asutustoimintaa pidettiin tärkeänä mutta se olisi tullut toteuttaa niin, ettei se vaarantaisi suomalaisen maatalouden kehitystä ja hajottaisi viljelyksiä liian pieniin tiluksiin. Asutettavat taas vaativat että kaikille tuli taata elinkelpoinen tila. Mäntsälässä, jossa maanhankintalaki lopulta koitui monen kartanon kohtaloksi, sujuivat maanlunastukset nopeasti, sillä maata luovutettiin paljolti vapaaehtoisesti. Näin myös Ylikartanossa, josta esimerkiksi molemmat sivutilat Tikkaro ja Mattila myytiin vapaaehtoisella kaupalla karjalaisperheille. Kaikkiaan kartanon mailta sai uuden alun elämälleen 1940-luvun toisella puoliskolla 142 Kirvusta ja Koivistosta kotoisin olevaa tilallista, jolloin kartanon kokonaispinta-ala jäi 248 hehtaariin, josta 70 oli peltohehtaareja.

Vuonna 1947 päättyi kartanon karjatalous monipäiväiseen huutokauppaan. Huutokaupassa myytiin myös paljon muuta irtainta omaisuutta. Samana vuonna meijeritoiminta päättyi. Myös kartanon työntekijöille tarjottiin mahdollisuutta lunastaa itselleen kartanon maita ja moni myös tarjoukseen tarttui. Näin osasta työntekijöitä tuli pientilallisia. Ylikartanon pitkä historia osana suomalaista suurmaatalouden historiaa oli tullut päätökseensä. Tapahtuneen jälkeen Emil Aaltosen käynnit Ylikartanolla vähenivät, toki korkea ikäkin jo verotti voimia. Syyskuussa 1949 Ylikartano siirtyi Saimi ja Jooseppi Mustakallion haltuun.

Näyttelyn yhteydessä julkaistiin teos “Ylikartano – Emil Aaltonen suurmaatalouden harjoittajana 1917-1949”. Teoksessa on 68 sivua ja sen hinta on 15 €.