Suomen Taiteilijaseuran 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi joukko suomalaisia erikoismuseoita toteuttaa vuoden aikana sarjan taideinterventioita muistuttamaan luovuuden ytimestä – kyvystä kysyä siitä, mistä emme vielä tiedä. Uuden oivaltaminen ei kuitenkaan ole mahdollista ilman sivistyksen perustaa, menneen tuntemusta. Erikoismuseot tarjoavat omista lähtökohdistaan taiteilijoille ja yleisölle uusia ja yllättäviä tarkastelukulmia niin maamme menneisiin elinkeinorakenteellisiin ja kulttuurisiin kehityskulkuihin kuin nykyisyyteen ja tulevaankin.
Emil Aaltosen museossa Tampereen Pyynikinlinnassa Liisa Hietanen, Eric Hynynen, Kati Immonen, Anni Rapinoja, Merja Tanhua ja Hanna Vihriälä tulkitsevat suomalaisuuden rakentumista ja ilmenemistä maamme teollisen historian kautta. Erityisesti Tampereella tuo historia kytkeytyy maamme lähihistorian traumaattisimpiin vaiheisiin ja sotatarveteollisuuden tarpeisiin ensimmäisestä maailmansodan ajoista jatkosotaan ja sen jälkeiseen jälleenrakennuksen kauteen, pitkälle 1950-luvulle. Näyttely osoittaa, kuinka tänä päivänäkin taiteilijat työstävät niitä kollektiivisen muistin aineksia, jotka vaikuttavat kansalliseen itseymmärrykseemme.
Kati Immosen maalaussarjassa Riskiperimä talvisodan univormut ja niiden sisällä olleet ihmiset muistuttavat ristipaineista – ihanteista, vaatimuksista tai rajoituksista – joista niin yksittäisen ihmisen kuin kansakunnankin identiteetit rakentuvat uhkiin varustauduttaessa ja sodan poikkeusoloissa. Vaikka sarjan lähtökohtana ovat eri lähteistä saadut valokuvat sotiemme sankareista, vesivärimaalaukset eivät ole muotokuvia todellisesta historian henkilöistä vaan kuvia ihmisistä yksilöllisyyden ja ulkoa tulevan roolin välissä. Univormu määrittää rituaalin tavoin, mitä on tehtävä, jopa sen mikä on tunnettava oikeaksi ja mikä vääräksi. Talvisatu -taiteilijakirjassa kuvat talvisodasta sekoittuvat unenomaisiin satuhahmoihin ja satujen värimaailmaan – selittämään alitajunnan kautta jotakin siitä, mitä emme muista tai mistä emme tiedä.
Hanna Vihriälän teoksessa Sotien jälkeen syntyy enemmän poikia kollektiivinen muisti näyttäytyy sukupolvia ylittävänä traumana, joka on tieteellisesti vaikeasti todistettavissa, mutta jota tilastot tukevat. Samat erot syntymäjakaumissa tyttöjen ja poikien kesken tuntuvat pätevän kaikkialla sotia käyvissä maissa: väestöllisessäkin mielessä kestää viitisenkymmentä vuotta toipua sodissa menehtyneiden miesten aiheuttamasta epätasapainosta. Teoksessa taiteilija on valanut lasten puvut armeijan univormuja muistuttavaan materiaaliin, alumiiniin. Pienten lasten hahmoissa ei kuitenkaan ole ketään sisällä kuin muistutuksena siitä, että jopa jokaiseen pieneen lapseen liittyy onnen ja hyvyyden rinnalla mahdollisuus myös kostoon ja sotaan.
Anni Rapinojan kenkäteokset sivuavat Emil Aaltosen teollisten toimien siviilituotantoa. Syystanssikengät I ja II sekä niitä edeltävä varhaisempi, jälleenrakennuskauden juhlakenkäpariin tuunattu Olipa kerran vihreä, liittyvät taiteilijan laajaan Luonnon Garderobi –teossarjaan. Sen takeissa, hatuissa ja kengissä luonnonmateriaalit ovat työtovereita, ja taiteilija itse niille vain satunnainen apuri luonnon muutosprosesseissa. Syystanssikenkien varhaisempi kenkäpari on tehty juolukanlehdestä, kun taas toinen nahkainen kenkäpari on ensimmäinen käyttöön tarkoitettu mallipari. Viime mainittua varten taiteilija tutki erilaisia luonnon- ja kierrätysmateriaaleja ja pyysi jalkinemestari Nora Haraldia valmistamaan sen vuonna 2012. Nyt se olisi kauaskatseisen kenkätehtailija Aaltosen museosta valmiina jatkamaan matkaansa valmistusvaiheeseen. Tänä päivänä Syystanssikenkiin kytkeytyy vahva metaforinen sanoma tavaroiden ja tuotteiden uudelleen käytöstä ja kierrättämisestä.
Merja Tanhua luo Still Life –valokuvasarjassaan tuttavapiirinsä ihmisille mahdollisia menneitä identiteettejä pohjoiseurooppalaisen muotokuvamaalauksen traditiossa. Vaikka teosten kuvakieli on varhaisemmilta vuosisadoilta, ne hämmästyttävällä tavalla heijastavat myös todellisia kohteitaan, jotka ovat asettuneet taiteilijan malleiksi, yhteisesti sovittuihin rooleihin. Vasta valokuvaus menetelmänä tai asujen ja rekvisiitan materiaalivalikoimat nostavat ne varsinaisesti nykyaikaan. Ulla kirja kainalossaan museon ala-aulassa on vermeermäinen kunnianosoitus Emil Aaltoselle hänen merkittävästä roolistaan kulttuurintukijana, joka lahjoitti varoja muun muassa Tampereen kirjastotaloa varten.
Taiteen tukemiseen ja keräämiseen viittaa puolestaan Liisa Hietasen virkattu ja kudottu turistihahmo, jonka tavoin museovieras voi tänä päivänä tutustua vuorineuvos Aaltosen nimeä kantavan säätiön mittavaan taidekokoelmaan Pyynikinlinnassa. Liisa Hietanen havainnoi ympäristöään kaiken tavanomaisen ja tyypillisen kautta. Hellyttävä ja todentuntuinen Sirpa ikuistaa kamerallaan kokoelman teoksia, jotka viestivät menneiden aikojen arvoista ja maailmankäsityksistä – eikä välttämättä niin, että rinnastus olisi nykyajan arkipäiväiselle banaaliudelle eduksi.
Eric Hynysen jatkuvaa uutisvirtaa muistuttava kokeellinen videokollaasi A Short History of the World (Lyhyt maailmanhistoria) tuntuu kytkevän paikalliset olot maailmanlaajuisiin kehityskulkuihin hengästyttävän ajankohtaisella tavalla. Vaikka teos perustuu olemassa olevaan viime vuosisadan alkupuolen filmiaineistoon ja kuvastoon, sen apokalyptinen tunnelma muistuttaa jatkuvasta kiireestä, kasvun ja tuoton vaatimuksista, byrokratian lisääntymisestä, ympäristöuhista sekä kapinoista ja sodista. Toisiaan seuraavat tapahtumat syöksyvät eteemme nopeutetussa tempossa ja tehokkain rytminvaihdoksin, päätyen lopulta näkymään dekadentin kulutusyhteiskuntamme tuhosta.